Puhelin piipitti tekstaria muutama ilta sitten; kotona vai töissä? Kotonahan minä, vapaapäivää viettämässä, sohvalla telkkaria katsellen. Hetken päästä Kadrin ääni kuuluu jo korvaani. Miten sulla menee? Et ole pariin päivään merkannut syömisiä, alkaako motivaatio hiipua? Katsoin Kiloklubiin merkkaamiani syömisiä. Viimeisen viikon ajalta aamupäivinä kaikki on merkattuna tunnollisesti, iltapäivinä ja illalla ei enää. Tuolta päivältä puuttuu se makkarasämpylä, tuossa söin vähän lakua (Brunberg-tuliainen Porvoosta), ja tuossakin söin lakua ja tuossa. Juhannuksen kunniaksi söin grillimakkaran ja Amerikkalaisia pastilleja.
Piilotanko Kadrilta nuhteiden pelossa herkut ja lipsumiset? Onko herkkujen määrä niin "pieni" ettei niitä kannata merkitä? Vai valehtelenko itselleni että hyvin menee? Siis meneehän minulla hyvin. Oikeasti. Liikun edelleen ahkerasti ja painokin tippuu. Mutta - ei se herkkujen syöminen muutu tekemättömiksi, jos jätän sen kirjaamatta. Päin vastoin, tulen sokeaksi sille että herkuttelen ja pian lipsun taas entiseen. Minä ja kaukosäädin sohvalla kera sokerin, meidän parhaan kaverin.
Tuntuu, etten kaikesta ajatustyöstä huolimatta, ole täysin sisäistänyt tätä muutosta. Suhtaudun kulinaarisiin nautintoihin, kuin tämä olisi projekti jolla on alku- ja loppupäivä. En siten, että tämä on elämän mittainen muutos, johon kuuluu koko kirjo arkisyömisestä juhlaherkutteluun. Luulin jo olevani voitolla kun selvisin työmatkan haasteista, mutta haasteena ei näköjään olekaan juhla, vaan arki ja arjen itseni palkitseminen.
Jatkossa - jos herkuttelen, niin herkuttelen harvemmin ja hyvällä omatunnolla. Kirjaan sen ylös itseäni varten. Olen elämänmuutosta pusaamassa, se ei tarkoita kieltäytymistä herkuista, vaan niiden hallittua sisällyttämistä elämään. Vau! Olipa mahtipontista :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti